"Ja tämän laulettuaan laski vanhus lapsen hiljaa ja varovasti peitetyynylle ja mumisi, pannen kuivettuneen, vapisevan kätensä sen otsalle, ymmärtämättömiä sanoja, mutta hänen ihan kirkastunut muotonsa osoitti selvästi, että hän rukoili. Sitten vaipui hänen päänsä tyynyille ja juuri kun imettäjä vei pois lapsen, huokasi hän syvään. Hän oli kuollut!"
"Se on", sanoi Paumgartner Martti mestarin vaiettua, "se on kummallinen tapaus, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, mitä yhteyttä vanhan mummon ennustuslaululla on teidän itsepintaisen päätöksenne kanssa, antaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle".
"No, mikä sitte on selvempää kuin se, että mummo Herran erinäisestä valistuksesta ennusti ihan viimeisenä elämänsä hetkenä, millä lailla Roosa oli onnelliseksi tuleva. Sulhanen, joka loistavan leilin mukana tuo taloon onnea, iloa ja rikkautta: ken voisi se muu olla kuin kunnon tynnyriseppä, joka minun luonani valmistaa mestariteoksensa, loistavan leilin. Missä muussa leilissä aaltoilisivat mehuisat virrat kuin viinitynnyrissä? Ja käydessänsä kohisee, porisee ja sihisee viini myöskin, ja ne ne juuri ovat enkelit, jotka viiniaalloissa uiskentelevat ja laulelevat iloisia lauluja. Niin, niin! — ei mummo mitään muuta sulhoa tarkoittanut kuin tynnyriseppää, ja siinä päätöksessäni minä pysyn".
"Te selitätte, hyvä Martti mestari", virkkoi Paumgartner, "vanhan mummon sanat aivan oman mielenne mukaan. Minusta ei teidän selityksenne ole ollenkaan oikea ja minä uudistan vielä taannoiset sanani, että teidän pitää jättää kerrassaan kaikki taivaan salliman ja tyttärenne sydämmen ratkaistavaksi, sillä ainoastaan siten tulee asia oikein päätetyksi".
"Ja minä", keskeytti Martti kärsimättömästi, "sanon sen, ettei minun vävykseni ole tuleva kukaan muu kuin kelpo tynnyriseppä".
Paumgartner oli vähällä suuttua Martin itsepäisyydestä. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja nousi ylös sanoen:
"Nyt on jo myöhä, Martti mestari, lakatkaamme juomasta ja kilistelemästä, sillä ei kumpikaan näy enää sujuvan".
He menivät ulos kuistille. Siellä seisoi nuori vaimo viiden poikansa kanssa, joista vanhin oli tuskin kahdeksan ja nuorin noin puolen vuoden ikäinen. Vaimo itki ja vaikeroitsi. Roosa riensi tulijoille vastaan, sanoen:
"Hyvä Jumala! Valentin on nyt kuollut ja tuossa on hänen vaimonsa lapsineen".
"Mitä? Valentinko kuollut?" huudahti Martti mestari ihan hämmästyneenä, "voi kovaa onnea! — Ajatelkaahan vaan", lisäsi hän Paumgartnerin puoleen kääntyen, "ajatelkaahan, arvoisa herra! Valentin oli taitavin kisällini ja sitä paitsi ahkera ja hurskas. Joku aika sitten löi hän suurta tynnyriä tehdessään suuren haavan reiteensä. Se paheni pahenemistaan, hän sai kovan kuumeen ja nyt on hänen siitä täytynyt kuolla, ihan parhaassa ijässään".