Samalla astui Martti mestari onnettoman vaimon luo, joka katkeria kyyneleitä vuodattaen valitteli, että hänen nyt täytyisi kuolla puutteessa ja kurjuudessa.
"Mitä?" virkkoi Martti mestari, "miksi luulette te sitte minua; minun työssänihän teidän miehenne sai tuon pahan haavan, ja jättäisinkö minä teidät avuttomiksi? — Sitä ei tapahdu, kalkki kuulutte te tästälähin minun perheeseni. Huomenna tai milloin tahdotte, hautaamme miehenne, ja sitten menette te lapsinenne karjatalolleni tuonne tulliportin luo, missä minun kaunis ja tilana työhuoneenikin on ja minä joka päivä kisällineni työskentelen. Siellä saatte hoitaa minun talouttani, ja teidän kelpo poikanne kasvatan minä ihan kuin olisivat ne omiani. Ja teidän vanhan isänne otan minä myöskin huostaani. Hän oli ennen kelpo kisälli, kun hänellä vielä oli voimaa käsivarsissa. No! vaikka hän ei enää kykenekään kurikkaa eikä uurrevasaraa heiluttelemaan ja vaikka hänestä ei enää olekaan vanteen kynsien tekijäksi eikä tynnyrin kokoon panijaksi, niin jaksaa hän kyllä käyttää puukkoa ja koverrinta. Sanalla sanoen, hän saa tulla teidän kanssanne".
Ellei Martti mestari olisi tukenut vaimoa, olisi hän surusta ja liikutuksesta voimattomana kaatunut hänen jalkainsa juureen. Vanhimmat pojat riippuivat kiini Martti mestarin nutussa ja molemmat nuorimmat, jotka Roosa oli ottanut syliinsä, ojensivat käsiänsä hänelle, juuri kuin olisivat he ymmärtäneet kaikki. Hymyillen ja kirkkaat kyyneleet silmissänsä sanoi Paumgartner vanhus: "Martti mestari, teihin ei voi olla suutuksissansa", ja läksi kotiinsa.
Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat.
Kauniilla nurmikolla korkeain puitten siimeksessä levähti pienellä kukkulalla pulska, nuori kisälli, Fredrik nimeltään. Aurinko oli jo laskeutunut ja ruusuhohde loisti taivaan rannan takaa. Kaukaa laaksosta näkyivät ihan selvästi kuuluisan ja avaran valtakaupuugin Nürnbergin, korkeat tornit, joiden korkeita huippuja iltaruskon heloittava puna kultasi. Kyynyspäillään nojaten matkalaukkuansa vasten katseli nuori kisälli kaipauksen silmäyksillä laaksoon. Sitten poimi hän muutamia kukkia viereltänsä ruohosta, viskasi ne ilmaan iltaruskoa kohti ja vaipui uudestaan suruisesti, kuumia kyyneleitä heruvin silmin katsoa tuijottamaan. Vihdoin kohotti hän päänsä, aukasi sylinsä, ikäänkuin olisi hän tahtonut sulkea rakastetun sydämmellensä, ja lauloi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä seuraavan laulun:
Jos koti kallis
Taas sinut nään,
Ei jättämään
Sydämmein sua sallis.
Oi Roosa, jalo ruusunen,
Minulle itses näytä
Keskellä ruusujen
Ja lemmen kukkien
Sulolla mieles täytä.
Sydän, tahdotko ratketa?
Kestä tuskassa, riemussa!
Oi iltaruskonen,
Sanan viejä herttainen,
Huokaukset ja kyyneleet
Saata hälle multa,
Ja jos kuolen ja ruususet
Kysyis syytä sulta,
Sano: sydän hukkui lempehen.
Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen, lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua. Sitä tehdessään hyräili hän yksityisiä sanoja äsken laulamastaan laulusta ja oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut kaunista nuorukaista, joka jo kotvasen oli seisonut hänen takanansa ja tarkasti katsellut hänen työtänsä.
"Oi, ystäväni", virkkoi nuorukainen, "oikeinpa sievää teosta te siinä teettekin".
Fredrik vilkasi ihan pelästyneenä taaksensa, mutta katsottuaan outoa nuorukaista tummiin, ystävällisiin silmiin, tuntui hänestä, kuin olisivat he jo vanhastaan tuttuja; hymyillen vastasi hän:
"Mitä vielä, herrani, miten voittekaan ottaa huomioonne tämmöistä leikkityötä, jota minä ainoastaan teen matkoillani".