— Minä otan tytön mukaani, huolehtikaa te muusta, Desgrais!
Kumea hyväksymisen sorina kulki läpi väkijoukon. Naiset nostivat tytön maasta, kaikki tunkeutuivat esiin, sadat kädet riensivät heitä auttamaan, ja korkealle ilmaan kohotettuna kannettiin tyttö vaunuihin. Kaikkien huulilta kuului siunauksia tälle kunnianarvoiselle naiselle, joka pelasti viattoman verenhimoisen tuomioistuimen käsistä.
Parisin kuuluisin lääkäri Seron onnistui vihdoin herättämään tajuihinsa Madelonin, joka tuntikausia makasi tiedottomana. Neiti Scuderi täydensi lääkärin alkamaa työtä valamalla tytön sieluun toivonsäteitä, kunnes äkillinen kyynelvirta lievensi hänen tuskaansa. Valtavan surun silloin tällöin tukahuttaessa hänen sanansa nyyhkytyksiin voi Madelon vihdoin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Hän oli herännyt puoliyön aikaan siihen, että joku kolkutti hiljaa hänen makuukamarinsa ovelle. Hän oli tuntenut Olivierin äänen, kun tämä rukoili häntä nousemaan kiireimmän kautta ylös, koska hänen isänsä muka oli kuolemaisillaan. Kauhistuneena oli hän hypännyt vuoteeltaan ja avannut oven. Kalpeana, murtuneena ja tuskanhikeä valuen oli Olivier mennyt kynttilä kädessä horjuvin askelin työpajaan ja Madelon oli seurannut häntä. Siellä oli isä maannut tuijottavin silmin ja kuolonkamppailussa koristen. Ääneensä itkien oli Madelon heittäytynyt isänsä päälle ja vasta tällöin huomannut, että hänen paitansa oli verinen. Olivier oli hellästi työntänyt hänet syrjään ja koettanut sitten pestä haavapalsamilla isän rinnan vasemmalla puolella olevaa haavaa ja sitoa sen. Sillä välin oli isä tullut jälleen tajuihinsa, lakannut korisemasta, katsonut ensin Madeloniin, sitten Olivieriin lempein silmin, tarttunut Madelonin käteen ja pannut sen Olivierin käteen sekä puristanut kiihkeästi heidän molempien käsiä. He olivat langenneet polvilleen isän viereen, hän oli kohottautunut ylös päästäen sydäntä viiltävän huudahtuksen, mutta retkahtanut hervottomana takaisin lattialle ja kuollut syvään huokaisten. Nyt he molemmat olivat itkeneet ja valittaneet ääneen. Olivier oli kertonut, kuinka mestari oli murhattu hänen silmiensä edessä eräällä käytävällä, jonne Olivierin oli mestarin käskystä täytynyt yöllä seurata häntä, ja kuinka hän oli suurimmilla voimanponnistuksilla kantanut kotiin tuon raskaan miehen, jota hän ei luullut kuolettavasti haavoittuneeksi. Aamun valjetessa olivat talon muut asukkaat, joiden huomiota oli herättänyt yöllinen kolina, äänekäs itku ja valitus, saapuneet työpajaan ja löytäneet heidät yhä vielä polvistuneina isän ruumiin ääressä. Syntyi yleinen melu, santarmit tunkeutuivat sisään ja syyttäen Olivieria mestarinsa murhasta veivät hänet vankilaan.
Madelon kuvasi sitten liikuttavalla tavalla rakastetun Olivierinsa hyvyyttä, hurskautta ja uskollisuutta. Kuinka hän oli kunnioittanut mestariansa kuin omaa isäänsä, kuinka viimemainittu oli täydellisesti vastannut Olivierin rakkauteen, kuinka mestari oli valinnut hänet vävykseen hänen köyhyydestään huolimatta, sillä hän oli yhtä taitava ammatissaan kuin uskollinen ja jalomielinen käytöksessään.
Kaiken tämän kertoi Madelon mitä vilpittömimmällä tavalla ja lopetti kertomuksensa vakuutuksella, että vaikka hän olisi omin silmin nähnyt Olivierin iskevän tikarin hänen isänsä rintaan, niin pitäisi hän sitä pikemmin saatanan silmänkääntötemppuna kuin uskoisi, että hänen Olivierinsa voisi tehdä niin kauhean julman rikoksen.
Madelonin suuri suru liikutti syvästi neiti Scuderin mieltä ja hän oli taipuvainen pitämään Olivier-parkaa aivan viattomana. Tiedusteltuaan asiaa eri henkilöiltä sai neiti varman vakaumuksen, että Madelonin kertomus mestarin ja hänen kisällinsä kotoisista suhteista oli kaikin puolin oikea. Talon muut asukkaat, Cardillacin naapurit ylistivät yksimielisesti Olivierin mallikelpoista siveellisyyttä, hurskautta, uskollisuutta ja uutteruutta, kukaan ei tiennyt kertoa hänestä mitään pahaa, mutta kun tuli puhe tuosta kamalasta teosta, kohauttivat kaikki olkapäitään arvellen, että siinä oli jotakin käsittämätöntä.
Asetettuna "chambre ardente"-tuomioistuimen eteen kielsi Olivier, kuten neiti Scuderille kerrottiin, mitä jyrkimmin ja rohkeasti syyllisyytensä tekoon, josta häntä syytettiin, ja väitti, että hänen mestarinsa päälle oli hyökätty kadulla hänen läsnä ollessaan ja murhattu hänet, että hän oli kantanut haavoittuneen mestarinsa vielä hengissä kotiin, jossa tämä kuitenkin oli pian kuollut. Madelonin kertomus oli siis tässä suhteessa täysin yhtäpitävä.
Neiti Scuderi johti yhä uudestaan mieleensä tuon pelottavan tapahtuman pienimmätkin yksityisseikat. Hän tutki tarkoin, oliko mestarin ja kisällin välillä koskaan ollut mitään riitaa, oliko Olivier vapaa äkkipikaisuudesta, joka usein valtaa hyväluontoiset ihmiset kuin sokea raivo ja saattaa heidät tekoihin, jotka ovat kokonaan heidän tahtonsa vastaisia. Mutta kuta innostuneemmin Madelon puhui siitä tyynestä kotionnesta, jota nämä kolme ihmistä vilpittömän rakkauden yhdistäminä olivat nauttineet, sitä enemmän katosi pieninkin epäluulon varjo murhasta syytettyä Olivieria vastaan.
Harkiten tarkoin kaikki ja edellyttäen, että Olivier kaikesta siitä huolimatta, mikä selvästi puhui hänen viattomuutensa puolesta, olisi kuitenkin Cardillacin murhaaja, ei neiti Scuderi voinut keksiä mitään järjellistä syytä tekoon, joka kaikissa tapauksissa oli turmeleva Olivierin onnen.