"Ken ruusulaineilla verraton? — Se haltia on, hyttynen hai hui, kala pieno ui, ui — Joutsen, hahaa, kultalintu traraa! — Pikku aallot loiskukaa, heliskää ja hyrskykää — haltiatar se purjehtii. Ruusuaallot loiskukaa, huuhtokaa ja roiskukaa — roiskukaa!"
Mutta kaksitoista murjaania, jotka olivat hypähtäneet näkinkenkävaunujen taakse, näyttivät olevan hyvin pahoillaan vesisuihkujen laulusta, sillä ne ravistivat päivävarjojaan niin kiivaasti, että palmunoksat, joista ne olivat tehdyt, rapisivat ja ritisivät, ja he polkivat jalkojaan omituisessa tahdissa ja lauloivat:
"Klap ja klip ja ristin rastin — Ylös alas reippahasti — murjaanit nyt liikkukaa — joutsenvaunut vaviskaa — klap ja klip ja ristin rastin — ylös alas reippahasti!"
"Murjaanit ovat omituista väkeä", lausui Pähkinänrusentaja hiukan huolissaan, "he tekevät koko järven sotaisaksi".
Ja hetken päästä kuului todellakin omituisia, huumaavia ääniä, jotka ikäänkuin väreilivät järvessä ja ilmassa. Mutta Maria ei kiinnittänyt niihin huomiota, vaan katseli tuoksuvia ruusuaaltoja, joista jokaisesta ihastuttava tytönpää hymyili hänelle.
"Oi", huudahti hän iloisesti ja löi kätensä yhteen, "katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier! Tuolla on prinsessa Pirlipat, hän hymyilee niin lempeästi minulle oi, katsokaapas vain, rakas herra Drosselmeier!"
Mutta Pähkinänrusentaja huoahti melkein surkeasti ja sanoi:
"Voi, parahin neiti Stahlbaum, ei se ole prinsessa Pirlipat, vaan te itse ja yhä te itse, yhä vain teidän suloiset kasvonne, jotka hymyilevät niin herttaisesti ruusuaalloista."
Silloin veti Maria nopeasti päänsä taaksepäin, sulki kovasti silmänsä, ja häntä hävetti äärettömästi. Samassa kuljettivatkin kaikki kaksitoista murjaania hänet maihin näkinkenkävaunuista.
Maria huomasi joutuneensa pieneen lehtoon, joka oli vieläkin kauniimpi kuin Joulumetsä. Se oli niin loistava ja säteilevä, ja erittäin ihastuttavia olivat harvinaiset hedelmät, jotka riippuivat puista ja olivat aivan erikoisen värisiä ja ihmeellisen tuoksuvia.