"Me olemme Hedelmähillo-lehdossa", selitti Pähkinänrusentaja, "mutta tuolla kaukana on pääkaupunki".

Mitä kaikkea Maria siellä saikaan nähdä! Kunpa minä osaisin kuvailla teille, pienokaiset, sen kaupungin loiston ja ihanuuden, joka kirjavalla kukkaiskentällä avautui hänen eteensä. Muurit ja tornit kohosivat väririkkaina, ja rakennusten muodot olivat aivan erikoisia. Sillä kattojen asemesta oli taloilla sirosti palmikoidut kruunut ja tornien ympärillä kiemurteli somia monivärisiä lehtikasveja.

Kun he kulkivat kaupunginportin läpi, joka näytti olevan rakennettu yksinomaan sokerileivoksista ja sokeroiduista hedelmistä, seisoi siinä hopeisia sotilaita kivääreineen, ja pieni mies kultaompeleisessa yönutussa heittäytyi Pähkinänrusentajan kaulaan ja huudahti:

"Tervetuloa, kallis prinssi, tervetuloa Konvehtilinnaan!"

Maria hämmästyi suuresti, kun hän huomasi, että niin ylhäinen henkilö tunnusti Pähkinänrusentajan prinssiksi. Mutta nyt kuuli hän hienojen äänien meluavan, sellaista kikatusta, naurua ja ilonhuutoja, sellaista leikkiä ja laulua, ettei hän voinut käsittää kaikkea mitä hän näki, vaan ainoastaan kysyi Pähkinänrusentajalta, mitä kaikki tuo melu merkitsi.

"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "ei se ole mitään merkillistä. Konvehtilinna on väkirikas ja iloinen kaupunki, sellaista hälyä on joka päivä. Mutta olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua edelleen."

Parin askeleen päästä saapuivat he suurelle torille, joka oli ihastuttavan kaunis. Kaikki talot olivat sokerista muovailtuja, toinen pylväskäytävä oli toistaan komeampi, keskellä oli suuri sokeroitu torttuobeliski, ja sen ympärillä ryöppysi neljä tyylikästä suihkulähdettä, joista pursui limonaadia ja muita ihania juomia; altaisiin keräytyi pelkkää hyytelöä, minkä heti saattoi syödä, jos halutti. Mutta kaikkein hauskimmat olivat somat pikku ihmiset, jotka tuhansittain pää pään vieressä huusivat ja nauroivat ja laskivat leikkiä ja lauloivat, lyhyesti sanoen, aiheuttivat sen melun ja ääntensorinan, jonka Maria jo oli kuullut jonkun matkan päähän. Siellä oli sirosti puettuja herroja ja naisia, armeenialaisia ja kreikkalaisia, juutalaisia ja tyroolilaisia, upseereja ja sotilaita, pappeja, paimenia ja ilveilijöitä, sanalla sanoen, kaikenlaista kansaa mitä on täällä maailmassa.

Torinnurkkauksessa tuli melu yhä suuremmaksi, kansanjoukot hajaantuivat, sillä juuri nyt kannettiin Suur-Mogulia kantotuolissa, ja häntä seurasi yhdeksänkymmentäkolme maan rikkainta suurmiestä ja seitsemänsataa orjaa. Mutta sattui niin, että kalastusseura, viiden sadan miehen voimalla, järjesti juhlakulkueen toiseen torinkulmaan, ja myöskin oli paha, että Turkin sulttaani oli samalla saanut päähänsä kulkea torin yli kolmentuhannen janitsaarin kanssa, ja tähän liittyi vielä lisäksi suuri "Keskeytynyt uhrijuhla"-kulkue, joka johti askeleensa suoraan torttuobeliskia kohti soittaen ja laulaen: "Ylös, kiittäkää mahtavaa aurinkoa." Siinäpä oli ahdasta ja tungosta, hirveä sekasorto!

Mutta yhtäkkiä kuului hätähuuto, sillä kalastaja oli tungoksessa työntänyt bramiinilta pään poikki, ja ilveilijä oli vähällä juosta Suur-Mogulin yli. Melu tuli yhä hirveämmäksi, ja kaikki alkoivat jo työntää ja tyrkkiä toisiaan, kun kullalla kirjailtuun yönuttuun puettu mies, joka kaupunginportilla oli tervehtänyt Pähkinänrusentajaa ja sanonut häntä prinssiksi, kapusi torttuobeliskille ja vedettyään kolme kertaa kirkkaasti sointuvasta kellosta, päästi kolminkertaisen kimakan huudahduksen:

"Konditoria! Konditoria! Konditoria!"