Melu hiljeni samassa, kaikki koettivat järjestyä uudelleen, ja kun monimutkaiset juhlakulkueet oli taas soviteltu, tahrautunut Suur-Mogul harjattu ja bramiini saanut päänsä jälleen paikoilleen, alkoi sama iloinen temmellys uudelleen.
"Mitä merkitsee tuo Konditoria, parahin herra Drosselmeier?" kysyi
Maria.
"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "Konditoriaksi sanotaan täällä outoa, kauhistuttavaa voimaa, jonka luullaan voivan tehdä ihmisistä aivan mitä hyvänsä. Se kohtalo hallitsee tätä omituista, pientä kansaa, ja kaikki pelkäävät sitä niin suuresti, että pahinkin meteli rauhoittuu, kun vain mainitsee tuon nimen, niinkuin pormestari juuri on todistanut. Kukaan ei silloin enää ajattele maallisia, kukaan ei peuhaa eikä melua, vaan jokainen ajattelee itsekseen: Mitä onkaan ihminen ja mitä hänestä voi tulla?"
Maria päästi äänekkään ihastuksen ja hämmästyksen huudahduksen, kun hän yhtäkkiä seisoi ruusunpunaisessa hohteessa loistavan satatornisen linnan edessä. Siellä täällä muureilla oli komeita orvokki-, narsissi-, tulpaani- ja leukoijavihkoja, joiden tummanhohtavat värit kohottivat ruusunpunaiselle vivahtavan valkean muurin loistoa. Suuri kupooli ja tornien pyramiidikatot olivat täynnä pieniä tähtiä, jotka kimaltelivat kuin kulta ja hopea.
"Nyt olemme Mantelisokurilinnan edustalla", selitti Pähkinänrusentaja.
Maria unohtui kokonaan katsomaan taikalinnaa. Kuitenkaan ei häneltä jäänyt huomaamatta, että eräs suuri torni oli ilman kattoa, ja muutamat pienet miesolennot, jotka seisoivat kaneelista valmistetuilla rakennustelineillä, korjasivat sitä parastaikaa. Ennenkuin hän ehti kysyä Pähkinänrusentajalta miten sen asian laita oli, jatkoi tämä:
"Joku aika sitten uhkasi linnaa suuri hävitys, niin, ehkäpä täydellinen häviö. Jättiläismakeiskäärme tuli tietä pitkin, puraisi nopeasti tornin katon ja alkoi jo maistella suurta kupoolia. Mutta Konvehtilinnan asukkaat antoivat hänelle kokonaisen kaupunginkorttelin ja suuren osan Sokerihedelmälehtoa, ja hän tyytyi siihen ja meni tiehensä."
Samassa kuului lempeätä, miellyttävää soittoa, linnan portit avautuivat, ja kaksitoista pientä hovipoikaa astui linnasta, palavat ryytineilikkaoksat kädessä ikäänkuin tulisoihdut. Heidän päänänsä oli helmi, ruumiit rubiineista ja smaragdeista, ja he käyskentelivät somasti taotuilla kultajaloilla. Heitä seurasi neitosia, jotka olivat melkein yhtä suuria kuin Marian Clara, mutta ne olivat niin äärettömän hienosti puetut, että Maria ei hetkeäkään epäillyt, etteivät he olisi olleet synnynnäisiä prinsessoja. He syleilivät Pähkinänrusentajaa hellästi ja huudahtivat puoleksi surumielisesti, puoleksi iloisesti:
"Oi, prinssini! Parahin prinssini! Oi, veljeni!"
Pähkinänrusentaja näytti hyvin liikutetulta, hän pyyhki runsaat kyyneleet silmistään, tarttui sitten Mariaa käteen ja lausui juhlallisesti: