"Tässä on neiti Maria Stahlbaum, sangen kunnioitettavan lääkintäneuvoksen tytär ja minun henkeni pelastaja! Ellei hän olisi heittänyt tohvelia oikeana hetkenä, ellei hän olisi hankkinut minulle eläkettä nauttivan everstin miekkaa, makaisin minä nyt haudassa, ja kirottu Hiirikuningas olisi purrut minut kappaleiksi. Oi, neiti Stahlbaum! Ei Pirlipat, vaikkakin hän on synnynnäinen prinsessa, ole hänen veroisensa kauneudessa, lempeydessä ja hyveissä! Ei, sanon minä, ei!"
Kaikki naiset huusivat: "Ei!" ja ottivat Mariaa kaulasta ja nyyhkyttivät:
"Ah, te, meidän rakkaan prinssimme pelastaja — oivallinen neiti
Stahlbaum!"
Nyt saattoivat neitoset Marian ja Pähkinänrusentajan linnan suureen saliin, jonka seinät olivat erivärisistä säteilevistä kristalleista. Mutta kaikkein enimmin Mariaa miellyttivät somat pienet tuolit, pöydät, kaapit, lipastot j.n.e., joita oli kaikkialla, ja kaikki ne olivat valmistetut seetristä ja brasilialaisesta puusta kultaisine kukkakoristeineen. Prinsessat pyysivät Mariaa ja Pähkinänrusentajaa istahtamaan ja lupasivat itse valmistaa tuossa tuokiossa aterian.
Sitten toivat he koko joukon pieniä maljoja ja vateja, jotka olivat japanilaista posliinia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita, riivirautoja ja kasareja ja muita kultaisia ja hopeisia taloustarpeita. Senjälkeen toivat he hedelmiä ja makeisia, jotka olivat ihanampia kuin Maria koskaan oli nähnyt, ja he alkoivat lumivalkeilla käsillään sirosti pusertaa hedelmiä, jauhaa ryytejä, hienontaa manteleita, sanalla sanoen hommata sellaisella taitavuudella, että Maria selvästi huomasi, kuinka hyvin prinsessat olivat perehtyneet keittiöaskareihin, ja mikä maukas ateria häntä odotti.
Varmasti arvellen itsekin osaavansa kaikkea sitä, toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa, että hänkin saisi ottaa osaa prinsessojen hommiin. Kaunein Pähkinänrusentajan sisarista ojensi Marialle — aivan kuin arvaten salaisen toivomuksen — pienen kultaisen huuhmaren ja lausui:
"Ah, kallis ystävätär, veljeni pelastaja, survo hiukan näitä manteleita!"
Sillaikaa kuin Maria iloisesti survoi huuhmaressa niin että se kilahteli kuin pieni soma laulu, alkoi Pähkinänrusentaja kertoa laveasti, kuinka kauhea taistelu oli syntynyt hänen ja Hiirikuninkaan joukkojen välillä, kuinka hän pelkurijoukkoineen oli siinä jäänyt tappiolle, kuinka inhottava Hiirikuningas sittemmin olisi tahtonut puraista hänet kappaleiksi ja kuinka Marian senvuoksi oli täytynyt uhrata useita alamaisiaan, jotka olivat hänen palveluksessaan, ja niin edelleen.
Mariasta tuntui kertomuksen aikana ikäänkuin Pähkinänrusentajan sanat, niin, vieläpä hänen omat huuhmareniskunsakin olisivat tulleet yhä kaukaisemmiksi ja epäselvemmiksi.
Pian näki hän hopeahuntuja nousevan hienona sumuna, jossa prinsessat — hovipojat — Pähkinänrusentaja — niin, hän itsekin — liehuivat.