"Kas tässä, pikku äiti, nämä ovat Hiirikuninkaan seitsemän kruunua, jotka nuori herra Drosselmeier yöllä lahjoitti minulle voittonsa merkiksi."
Lääkintäneuvoksetar tarkasteli täynnä ihmetystä pieniä kruunuja, jotka olivat tehdyt aivan tuntemattomasta, mutta erittäin kiiltävästä metallista, ja ne olivat niin sirot, ettei niitä mitenkään voinut luulla ihmiskäden tekemiksi. Lääkintäneuvoskaan ei saattanut kyllikseen katsella pieniä kruunuja, ja sekä äiti että isä koettivat vakavasti saada Mariaa tunnustamaan, mistä hän oli saanut kruununsa. Mutta Maria pysyi sanoissaan, ja kun isä pani hänet oikein kovalle ja nimitti häntä päällepäätteeksi pieneksi valehtelijaksi, purskahti hän katkeraan itkuun ja valitti:
"Oi, minua raukkaa, minua raukkaa, mitä minä teen!"
Samassa avautui ovi. Hovioikeudenneuvos astui sisään ja huudahti:
"Mitä nyt, mitä nyt? Pikku kummityttöni Maria itkee ja nyyhkyttää.
Mitä nyt, mitä nyt?"
Lääkintäneuvos kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja näytti hänelle kruunut.
Mutta tuskin oli hovioikeudenneuvos ehtinyt katsahtaakaan niihin, ennenkuin hän huudahti naurahtaen:
"Roskaa ja hullutusta, nämähän ovat samat pienet kruunut, joita monta vuotta sitten pidin kellonperissäni ja sitten annoin pikku Marialle syntymäpäivälahjaksi, kun hän täytti kaksi vuotta. Ettekö muista sitä?"
Ei lääkintäneuvos eikä lääkintäneuvoksetarkaan muistanut sitä. Mutta kun Maria huomasi, että vanhempien kasvot olivat jälleen muuttuneet ystävällisiksi, kietoi hän kätensä setä Drosselmeierin kaulaan ja huudahti:
"Ah, sinä joka tiedät kaikki, setä Drosselmeier, sano nyt itse, että minun Pähkinänrusentajani on sinun veljenpoikasi, nuori herra Drosselmeier Nürnbergistä, ja että hän on lahjoittanut minulle pienet kruunut."