Mutta hovioikeudenneuvos näytti sangen synkältä ja mutisi:
"Tyhmää lorua."
Sitten veti lääkintäneuvos pikku Marian luokseen ja lausui vakavasti:
"Kuuleppas, Maria, jätä nyt nuo mielikuvitelmasi ja hassutukset, ja jos vielä kerran puhut siitä, että tyhmä muodoton Pähkinänrusentaja olisi herra hovioikeudenneuvoksen veljenpoika, niin heitän sekä Pähkinänrusentajan että kaikki muut nuket, vieläpä mamsseli Clarankin ulos ikkunasta."
Nyt ei Maria-parka enää saanut puhua sanaakaan koko asiasta, vaikka koko hänen sydämensä oli täynnä, sillä ymmärrättehän toki, ettei niinkään pian unohda sellaisia ihanuuksia, joita Maria oli saanut nähdä. Vieläpä toverisi Fritz Stahlbaum — sinä pieni lukijani tai kuulijani — käänsi selkänsä sisarelleen, kun tämä yritti kertoa siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Fritz taisi useasti suoraan sanoen mutista itseksensä: "tyhmä hanhi!", mutta sitä on minun vaikea uskoa, kun ottaa huomioon hänen muutoin niin hyvän luonnonlaatunsa. Mutta se on totta, että kun hän ei enää kiinnittänyt huomiota Marian kertomuksiin, pyysi hän julkisessa paraadissa anteeksi husaareiltaan sitä vääryyttä, joka oli heitä kohdannut, korvasi hävitetyt arvomerkit kauneilla hanhen sulkatöyhdöillä ja antoi heidän jälleen soittaa kaartinhusaarimarssia. No niin! — me tiedämme parhaiten, millaisella mielellä husaarit olivat, kun inhottavat kuulat tahrivat heidän punaisia nuttujaan!
Maria ei uskaltanut enää puhella kenenkään kanssa seikkailuistaan, mutta tuon ihmeellisen haltiatarmaan kuvat seurasivat häntä laineiden loiskinassa ja kaunista soittoa kuullessa. Hän eli kaiken uudelleen, heti kun hän suuntasi ajatuksensa siihen, ja seurauksena oli, että hän usein istui hiljaa ja ääneti, vajonneena mietiskelyihin, sen sijaan että hän olisi leikkinyt kuten ennen. Sentähden sanoivatkin kaikki häntä pieneksi uneksijaksi.
Sattui niin, että hovioikeudenneuvos korjaili kerran kelloa lääkintäneuvoksen luona. Maria istui lasikaapin vieressä, vaipuneena unelmiin, ja katseli Pähkinänrusentajaa. Silloin sanoi hän aivan huomaamattaan:
"Ah, rakas herra Drosselmeier, jospa te olisitte todella elävä olento, en tekisi kuten prinsessa Pirlipat, en halveksisi teitä siksi että te — minun takiani — ette enää olisi kaunis nuori mies!"
Samassa huusi hovioikeudenneuvos:
"Hei, hei — tyhmää lorua!"