Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi. Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä. Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta, juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät — kaikki pakenivat häntä.
— Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?
— Olemme; — soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.
— Ja milloin häät tulevat?
— Kyllähän siihen vielä ennätetään.
Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli, katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi liikkuvan hänessä.
— Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, — aivan oikein! Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana kuin — muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?
— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.
— Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä — onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle suostumuksesi?
— Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.