— Martta! — Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle; Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä pudota ja astahti takaisin.
— Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä — No niin, sepä minun olisi pitänyt arvatakin.
— Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, — mitä olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!
Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle, vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.
— Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella minua! Mutta nyt sanon teille — tässä muuttui hänen äänensä taas uhkaavaksi — noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi — en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte. Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin loppunsa saanut — niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!
Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä poissa.
* * * * *
Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa. Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä, likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa, jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt sisartaan häiden jälkeen.
Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla, kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen kiinteällä odotuksella sisartansa.
Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa vastatessaan.