Eugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin kasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka kerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei nyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä, tahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt tahi aavistanut — ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut jotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta — eipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi tulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen Eugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.
— Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle — Eugenian äänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä täytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. — Minun on täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen ymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat piankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän huomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi koko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään Eugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:
— En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman matalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta tarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista nimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo kerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä voin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle maksanut.
— Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme, sanoi Eugenia hiljaa. — Minulta — minulta se keskustelu jo oli unhoittunut.
Nyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut se välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin vierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.
— Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin sen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä olikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin antavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle teit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn, milloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se perin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken perästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki elämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä hyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä. Paljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös aikaan paneva mitä tahdon, mutta — tässä oikaisi hän itsensä helaisevalla pöyhkeydellä — naista, joka hääpäivänämme niin kopealla ylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle hän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen kuin hän hänestä luuli; — naista, jonka mielestä selitykseni, vakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan välttelyksiä — joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan koettaa parantaa "hukkaantunutta", toki ylenkatseellisesti vastasi minulle en — sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen tulevaisuudestani — minä tahdon olla yksinäni!
Hän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään äänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime ajalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä kiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se miltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan, saattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain oli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta haluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Niinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana en — hän tiesi paraiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja nyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi tämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei nuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat nuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan, silloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä olevansa.
— Sinä tahdot olla yksinäsi; toisti Eugenia. — No, sitte en tahdo väkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko isäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, — minä lähden siis.
Hän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä tuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui lukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa syöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä käännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus pöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa muodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan kirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa — jäykkä, taivuttamaton en.
Eugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.