— Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja kentiesi ei koskaan enään — voi hyvästi, Artturi!
— Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.
Eugenian jälkeen sulkeutui ovi; — hän oli nyt kadonnut. Tämä viimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi hukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan tahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä tässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta vähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi ollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti puhetta — ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.
Harmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta kartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta. Lähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan voitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana ennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa. Parooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja nuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli jo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt balkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti kavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.
— Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan tuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli tavallista.
Klaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.
— Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, — mutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?
— Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. — Mitä ajattelette? Minä voin aivan hyvästi.
— Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin, valvomisesta veltostuneihin kasvoihin, — minä joudun toista aatelleeksi.
Artturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.