— En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton näköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä aamu on kauhean pilvinen.
Hän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan välttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi hänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt; hän astui häntä supi likelle.
— Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän äpläköiten — syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden kesken, Artturi!
Puhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin Klaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko sukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen oli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä "herra Berkowiksi".
— No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.
Nuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi muita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit kasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.
— Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin! Minua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin — ja tahdon suoraan sen tunnustaa — minä olen perin pohjin vihannut teitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain tiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä. Minä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä — sitä juuri tahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?
Hän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi tarttui siihen.
— Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.
— Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko yönä saanut unta, vakuutti Klaus. — Ja usko minua, isänikin on myöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan tunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.