Pikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut, silmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen tyvenesti vastatessa:
— Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.
— No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, — niin isä vielä on huoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan — etkö vielä kerran tahtoisi puhutella häntä?
— Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. — Herra parooni on tänne tuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin —
— Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus innokkaasti. — Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa, kunnes te siellä olette valmiit.
Pikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi langon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi päätänsä.
— Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin vielä kerran ja kauan sisartasi.
— Puhuttelitko? lähdöstäkin?
— Lähdöstäkin!
Nuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin ehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja heti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä silmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: "Ei tässä asiassa sittekään kaikki ole selville".