Aamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli nautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain alinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat vaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy ojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi vaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun ulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.

Harmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja synkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti kaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi, kainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus, mikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja värinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä — nuori valtijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.

Klaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin mikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän ei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan hyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka heidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille unettoman yön.

Miehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä oikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa nähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman matkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla porstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen armolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon tapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran kohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät sanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin välillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä, tapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita jäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin Artturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava tuska poikki koko tämän sekavan unelman — sitte hevosten kavionkapse ja ratasten pyörintä — ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen huuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin keväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla — ja mitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.

* * * * *

Niinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun he yhdessä astuivat kotiinsa, — on nyt tottakin toista tulossa! Herra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme heidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan meitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä. He ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki tehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on vettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin muullosti.

— Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli tirehtööri. — Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä paraiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.

— Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. — Ne pian nöyryttäisimme, jollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä ei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan Hartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä vastaisin että sovinto syntyisi meille.

— Jopa olenkin sitä ajatellut — tirehtööri katsahti tämän ohessa varuisasti ympärilleen ja alensi äänensä — olen ajatellut, eikö sopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee sydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan tapahtune. Mitä siitä sanotte?

— Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset? Koneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne ovat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia tutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui, sen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin. Saisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.