Molemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään kiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä mielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun kohta sen jälkeen erosivat toisistaan.
— Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri virkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. — Kunhan vaan ollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan puoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin että kaikki nuo vaapsiaiset, — Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä tyttärestäni laadit.
Molemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat säikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen teosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden suuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa; mutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä puoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli vihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa, hyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.
— Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri, jota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu ei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä silmiin.
— Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri vihaisesti. — Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette mene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.
Vaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka molemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa kohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin käsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli nuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut puhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa unessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin äärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin alakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui häntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä vaivasi.
Nuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea mielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän huokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla ilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä, saadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman säälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän nyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen ihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa, eikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten ilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä, sovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut rahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.
Keskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra yli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen saada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat täällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin läsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa. Käsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen mieltänsä.
— Minulla on käskettävää herra Berkowilta, — sanoi hän.
— Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania.
Kuulethan, että on puhe tehtaan asioista.