Melania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta kuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli pakoitettuna täällä asiansa ajamaan.
— Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. — Pyydetyt piirrokset herra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan sana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee molemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.
Herra Wilpponen kumarsi. — Minä pidän teidät hyvin kelvollisena nuorukaisena. — Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. — Mutta arvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.
Nuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta kumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä yli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:
— Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske minuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette lauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra Berkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa varuillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani — sitä vaadin teiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi hänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle tajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina siihen palvelukseen.
— Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.
— Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa olla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku laulu "Melanialle", niin minä tulen sekaantumaan jambeihinne ja aleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan tahdoin sanoa teille. Hyvästi!
Ja niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan itsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen tyttärensä häntä vastaan.
— Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle
Wilppos-rukalle. Hän on niin onneton.
Yli-insinööri purskahti suureen nauruun.