— Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä hän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä tajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten käden suutelemiseen tulee —
— Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen Melania vakavasti. — Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa armollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain; todellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava kuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö on syössyt hänen peräti toivottomuuteen.
— Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja toivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken sen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon vaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.
Nuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.
— Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken sydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta huoleensa; hän on ylen onneton.
— Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan sanomaan. — Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin ja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta arvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä, se — mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä et saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia uskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne sinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän enään käy meillä, ja sillä lopen.
Melania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä näytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli tällä jyrkällä "sillä lopen" sanalla saaneensa asian päättymään sekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän ja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle ilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania nyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua Wilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että Wilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua "Melanialle"; eihän semmoista käynyt paljaalla "sillä lopen" sanalla estäminen.
Päivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti ympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon metsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi tämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla katosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli lainannut maalle.
Artturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia, ja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään vastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään katoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti saavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta, millä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja lähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle ja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja paraita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa kalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus kyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta viimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää. Tämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun uneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.
Hän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan virkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin puiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä edempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä samaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja luotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi siitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että toinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo astunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta vastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.