Nuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja jättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri oli sanonut "vaatimisista", sillä, lienee nyt toinen todellakin etsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista luonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä näyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.

— Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi tyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea kahdelle; toisen täytyy peräytyä.

— Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.

— Niinpä luulisin!

Hartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta hän malttoi mielensä yhtäkkiä!

No niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en muistanutkaan!

Hän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen ojaa tämä taas kääntyi.

— Hartonen!

Puhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja kääntyi.

— Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi peljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä olemme toisiimme yhtyneet — niin haluaisin puhutella teitä.