Voittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä samassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.
— Täällä niitylläkö?
— Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni verkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan varrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja kaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.
— En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti Artturi — te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin kuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta nähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne luottamista?
Olli kavahti tästä kysymyksestä.
— Mitä tarkoitatte, herra Berkow?
— Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta sekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa. Monihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä mitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten, kuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä turvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita virkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä minulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi heikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.
Olli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut silmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista selitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin, otti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan sävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:
— Se ei ole mitään uutta. — Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo edeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.
Artturi katseli häntä vakavin silmin.