* * * * *
Pääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa vilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita, askaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin kuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka suunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet, jotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.
Windegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili nuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi, yksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä. Eugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt aika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä asiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä oleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä esimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä sanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa kävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa. Siihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään. Palvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat, eivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä omaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat olot olivat muka syynä.
Eugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen kalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin seisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset hyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä poissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan hänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta hän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista onnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave joka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen tuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko huomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten häpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha jalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa täydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin rikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan tulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa vallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi vakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin yhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan voiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten saattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen muiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan nuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan kuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra Windegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin taas kaikessa kirkkaudessaan.
Mutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta kuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja isänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen poskilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä, vaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja hiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin sivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan vilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista nähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se oli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö hupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä esineitä. "Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa kaipuun metsän yksinäisyyteenkin." Se ei näyttänyt tässä toteutuvan. Eugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.
Ennen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen lähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin kävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen kuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.
— Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni, alkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt asiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi. Vastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme mukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on käytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja helpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan hyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.
Hän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän sitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.
— Pitääkö minun —?
— No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta? sanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin etemmä. Eugenia vitkasteli.