— Tämä on asiakirja — eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?
Windeg naurahteli.
— Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme antaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron pyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon hän tarvitsee sinun allekirjoituksesi — ainoastaan apunaan, jolla lainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos todellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. —
— En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan alle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt tällä kertaa siihen kykenevä.
Parooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.
— Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän voit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin oikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo huomenna oikeuteen.
— Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni varustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en saata tehdä.
Nuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä pudisteli mielipahoissa päätänsä.
— Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä. Minkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä ollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat — minä odotan paperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä silloinkin lähettää.
Hän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä sanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä kadulle.