Hän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni heitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut tällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat nuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni Windeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä hänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli, että oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä häntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla monenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus pitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa palasivat pääkaupunkiin.

Eugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut lukittuna — hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä. Huoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat, olivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin katkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta, mutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä päivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei ollut vähällä lopetettu.

Tuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa miehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta oli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison suostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle asialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut tehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se kumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä? Samahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi myöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli hän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä tänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.

Ja kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään tervehdystä. "Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni rouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä koskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja silmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat niin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä kirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän Artturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli ottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta oli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen puheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli hän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen nuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli hän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus oli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän ymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket, jolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen hetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut ymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle sovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta vastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka Eugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. — Parempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran on oltu väärässä.

Kopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa vimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia tunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään eikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin eräs toinenkin ääni: "Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta vastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta viimein se väkivoimalla sortaa hänen!" Ja jos hän sortoon joutuisi, niin hän yksinään menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken taisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua, ei ketään! — Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle olivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin, ei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen onneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa, kirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin pikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka nyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.

Eugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten Artturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa huolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan ehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja kun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen samalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies voi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa povessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä, olipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana. Tuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää tapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä; mutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten, mitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle; loukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja niin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella kopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin siihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään kuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt niitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia oli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen kodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen, kostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään kohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi eron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen parissa —; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen käden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen oli syynä?

Nuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja astui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja poikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä mitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo, mikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei käynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman uhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan niin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä jäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä tekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja sortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä — ei! ei ikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa ja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! —

Ilta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte laskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta ihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa yhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä sinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin akkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin, ensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä. Oliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä halki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei tiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin metsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä taas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta, minkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu häälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta harmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka sittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä päivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti ja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran on käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan päätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka viivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta voimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten muistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä väännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen sydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin hän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan jotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla taistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.

Tuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran tapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä tiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun; mutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä viimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi ihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat, oli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen kuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.

— En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee meihin molempiin — käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen jäämään omaksesi! — — —