— Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?
— Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!
— Ja siinäkö kaikki:
— Kaikki!
Eugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi sitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus ei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat silmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä hetkellä — hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille — ilon sijaan astui tavaton vakavuus.
— Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti, Eugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä unhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi jäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei koskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan kalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta asiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet, puhuessani hänestä. — Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin suunnattoman kauheasti?
Eugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen syleilyksestään.
— Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en kestä sitä kauemmin.
Puoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa, ja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:
— No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun mennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla mielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun ainakin — kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se lienee tehtynä. Hyvästi!