Samassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva oli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt, että kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan. Hän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se, joka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen ja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli häirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden tunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan sentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta oli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen sovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova, että tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin kovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia oli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja Eugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä, eikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi hänen lapsistaan — tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa, joka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla — näkyivät kokonaan sitä ylenkatsovan.
Klaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan puollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi. Allapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen erehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni, vielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä ääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen hyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa kasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti, kuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.
Huomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän veljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä ahdistamaan. — Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja oikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa turvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen eihän sitä tiennytkään. Meillä, — — tässä oli hän silmänsä oveen, jonka kautta isä oli mennyt — meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan päivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä havaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että kysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä ja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi saamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä hän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan kiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja oikeusneuvoksista — ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani vihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin koskeva!
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat tulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli ja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.
— Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin puheensa kääntäen. — Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo edellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja talonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja kuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä sinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä teitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo kapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista. Ettehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan huomiseen!
Vastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään vaunuissa, oven auki ja astui maalle.
— Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, — mutta en tahdo saattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa, mikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te saatatte lähteä takaisin.
Ajaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin; hänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka runsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan, aivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei hän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään tiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.
Eugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse tehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa arvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli hän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä, tehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä oli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan tullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen mielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin nyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan oli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut se, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti hänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä sykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua hengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä ratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli häntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa kodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan erillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin kaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä, voineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään painavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin oli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat tuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?