— Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei kiihkossaan. — Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih Jumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.
— Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. — Mitä tarkoitatte, herra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella asemani semmoisissakin tiloissa.
Yli-insinööri oli jo malttunut.
— Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia isäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei liene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen isänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi niistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta nyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada niistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon vieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.
Artturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet verettömiksi ja huulet värisivät.
— Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään yhteyttä niitten välillä?
— Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei ainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää päällysmiestä.
— Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. —
Turvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!
— Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, — eikä ole hän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa hänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin ainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista hetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai lieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä peittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen valmis takaamaan.
Nuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen mieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.