— Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille ohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla ja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin viisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko kapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme kaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla käytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko hänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä — meillä kulkee rauhan tie poikki kuoleman.
Insinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat, että hänkin oli puolustava isännän arvelua.
— Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava — alkoi hän puhumaan.
— Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi suotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta tulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan alkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa tapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään toki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime vihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä ollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli välisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on vielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni välillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee häätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee väkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa mukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta pelastustaan odottavat.
Mutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan itseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä hirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja, jolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut turhaan: "jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä auttakoon!"
Ei ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa, ainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka viime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle, jota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei olisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri oli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun kaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen rinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta kuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille virkamiehille jakoi.
— Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.
Ja sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi Artturi oikaisten itsensä suoraksi. — Hartosta on mahdoton saada sovintoon — turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.
— Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin älykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.
— Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut; olisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun sattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja minä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.