Ohitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä särki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun kasvoiltaan.
— Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla. — Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän toki pidä pitkittää hänen vartomistaan?
Eugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin tuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut hänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää väkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa turville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän vaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen kättänsä pois puolestansa.
— Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen rouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on käynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua pakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla — silloin — silloin — minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!
Toisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen huolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja säikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen rouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä seisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman että palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan. Tehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla, vielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin vielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet olivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian äkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli sisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija, joka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella armollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa hattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin, missä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen seisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin myrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?
Eugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten huoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä työhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa tavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli hän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden keskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden, kääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle taakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi hänen peittivät.
— Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä ääni. — Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he hätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He ovat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta kahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla, kun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän säästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa vastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat mielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.
Avonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella huoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan suussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka olivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen nähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli nyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen piirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut vivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein selvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti rauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen uneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta — silminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut sen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.
— Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi yli-insinööri, — mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme etukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä. Meitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut tehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat ryhtyneet.
Artturi pudisteli synkeästi päätänsä.