— Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan sen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on asia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat teidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla ettekä tulekaan. Te jäätte tänne!
Uhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan itseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä Hartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä kuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin annettiin hänen aavistaakaan.
— Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. — Tahdonpa nähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä väkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos semmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!
Ja hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn vievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä hehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän tiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä tarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa ei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia saisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin ennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin — siellä etempänä näkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat johtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen päässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he tulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen yllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin nimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan, peittämättä edes kasvojaan. — Kuin vimmattu polki Olli jalkansa maahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli hän Eugenian rinnalla.
— Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä rautakouralla käteen.
Eugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi, ettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma ryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut sortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että ainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli pakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia oli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.
He lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää johtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti lausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät menemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin tottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään seisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka mahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka kenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Tämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman melskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut kaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä, tiheään keräytyneinä — joka paikassa levottomasti liikkuvia miesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä. Tämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä paikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku koukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi, mutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion esineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä yleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys. Kokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä viskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten ja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja jos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä niin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin. Olli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan suojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo kumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman ja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut naisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan poikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa katsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka olisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli tätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä kuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi likelle. Kukahan tuo oli — ja mitä tästä olisi ajateltava?
Tämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli vaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin täällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin hajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään seisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle laumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän jonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi kertomuksineen, sanoen "sitte" tahi "minä tulen takaisin", ja kaiken tämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti muassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi mahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli suljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki ja astui kumppalinensa puitten varjoon.
— Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä. Puistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette perille.