Olli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja suostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen isotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.
— Minäkö teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. — Ja sitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri minulta?
— Tottakin teiltä! — Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän tiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan tämän voimansa viimeisellä äyräällä.
Olli kavahti ylös vimmastuneena.
— Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan purkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän siellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta, jos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi teidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan ylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi häntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos täällä joku toinen on — nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen isäänsä — niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän huolen.
— Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi purnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä ottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota poika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden asettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin hiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.
— Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?
— En ja kymmenen kertaa en!
— No, olkoon niin, minä menen yksinäni.
— Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella oli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.