— Sinäkö täällä, isä! Parempi kun — hän vaikeni äkillisesti. Jalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena palavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen verimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat kummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja seisoi häntä vastakkain.
Nuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä pani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa tästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa luokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi tuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä suhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka vaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.
— Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän vavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. — Isänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun on kumminkin!
Vasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin Eugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta hurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia häntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen yhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto levisi Ollin kasvoille.
— Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän vireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli muuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. — Meillä otellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä vähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.
— Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.
— Puolisotanne — katsomaan? toisti Olli. — Vaiko sinne?
Tämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän oli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan mitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän tullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä aikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja katsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.
— Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen silmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa en pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä valmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle varjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun ei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut turvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.
Purnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän odotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin tuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis hätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren naisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen ainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä saattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli häneen täydellä kummastuksella.