— Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.
— Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä kuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.
— Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat huolta pitää. Anna minun olla missä olen!
— Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten, ettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.
Olli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi tahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina hänessä herätti.
— Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei tyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei olisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.
Nuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.
— Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän niin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi häiden jälkeen käy huokeammaksi.
— Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin että se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän opitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.
Hän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei voisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas, juurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia. Martta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä aina siitä hetkestä asti, jona "onnettomuus aukossa" tapahtui, oli vallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia. Useat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen pariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut väkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo kummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä sen takana piili.