— Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän hiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää puolellesi viimeiseen asti.
Olli myhäili ynseästi.
— Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja ylihuomenna — älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee, niin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain. Hän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä, mutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän pitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata kunnollisesti mitään.
— Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.
— Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin sinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi paremmalla kannalla kuin se nyt on.
— Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu kärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee ja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin välimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut suvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi! rakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.
Kovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus nyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli pimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden välistä.
— Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää, jos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä, Martta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin henki liikkuu. Sen olen kokenut! — Olen saattanut sinulle muretta, Martta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua, semmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa pitää kuin katkerin viha!
Tämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli Hartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko hän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin, joka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto, kussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri sentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä arkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.
— Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava tänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako sinua mikään?