Artturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä Ollin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään päällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan henkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli jo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään vaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon pääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin aikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa — kentiesi surman omana samasta syystä — siispä oli luonnollista, että hän viipymättä syöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi. Mutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen mies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat olleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio uhkasi jokaista — kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki muutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme vuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja nyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä enempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä kehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle tulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön käyttää.
Tunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt puolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä taisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia elementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli taistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka kämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla astuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin tungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset tulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin missä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin, sillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus, kaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu tahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys näytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät aikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu ei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat heidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli pyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin kävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn pelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.
— Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin täytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi oli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään kertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen velvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta, joissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka vaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja joiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää uhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei mikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi Berkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja hienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään olopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat kestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, aina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia ja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta ihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että "herra itse" oli etukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.
Ei hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä heidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi, enemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli hänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän, outo purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä niiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä palaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi asti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui, että hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja melskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä puoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut, oli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän myötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla pani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa sinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen vaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle antamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä kieltäneet: — luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen, haudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi. Artturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin paljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi voinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli itselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti hän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.
Näin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen, askel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin päästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen tahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä alhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä; silloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina, puolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta kuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti väsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa yrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset palaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.
— En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät siellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä seisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun viimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa, ettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii. Vielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä vastaa meidän merkkeihimme — mitä tämä merkitsee?
— Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut; virkkoi Wilpponen siihen levottomasti. — Kuulin jonkun kummallisen äänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka on pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy selvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt — entä jos jälki-lohkeama on tapahtunut!
— Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi yli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen vastata, meidän täytyy mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.
Mutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä toimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä olevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa vähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä ja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja repaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi verta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren isännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut horjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja ummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja hengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen, pitivät häntä pystyssä.
Kauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi odottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä kurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen puolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt paikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille Apua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut Ollista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli antanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään tynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen ja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin käsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta hampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin, vaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen kasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän vielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili Artturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin käsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen kiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.