Kauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen johdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan tähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään tehdä — kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.
Artturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi itsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.
— En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen alas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä pelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen järjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin innostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.
— Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei vetäen häntä takaisin. — Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama matkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava isällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin nousevat höyryt.
Tämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti kaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä, niin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa ajatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän katsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä silmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi tuomiotansa.
Artturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä — ainoastaan sekunnin aika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä pidättivät.
— Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule avuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista varten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää auttaa minua.
Vavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa seisoi jo Artturikin hänen vieressään.
— Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää sinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!
— Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti. Tämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta syvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja tynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten nuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta nousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti loi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä — sitte molemmat katosivat pimeään syvyyteen.