Jo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä; sitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti, sitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella varmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia, mutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.
— Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, — mutta pelkään kovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt ylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme luvan odottaa.
— Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. — Johan olemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla joka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen purnun kautta?
Mahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua, mitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee henkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.
— Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa kuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo tynnyrin ääressä.
— Minä menen, sanoi hän vieläkin, mutta ei yksi siellä riitä.
Minulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.
Ei kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon höyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka olivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen keijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä tainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin vaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta oli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta kenelläkään.
— Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. — Hyvä! Niinpä menen yksinäni! Antakaa käskyn!
— Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen käsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:
— Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.