Olli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. — Minä peräytin käskyni — änkytti hän — samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset seurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään — tottapa se silloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en tahtonut!
Artturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos, äkisti kysyen:
— Noh, kuinka käypi?
— Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen. — Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole syyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus on aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa aamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita käymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat siellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne muut.
Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili Ollia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa hän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.
— Minnekä?
— Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, — minun täytyy käydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?
— Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. — Paljas nyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran kahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää insinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei saa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri, niin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme vankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat insinöörejä ohjata. Joutukaa!
Wilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä toimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo tässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät todeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi heidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: "Koettakaa tehdä sitä, jos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa kätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!" Siellä oli sadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään kyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään; kaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden täytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä joukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää varmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet! Heissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki tunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi mitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.
Aika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa odotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine vankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa. Ne tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä kiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina ja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta eipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo löydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata. Esimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa kaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen hankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin puolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla jälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet. Kaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan ennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki isäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka paikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla oli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä tässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä tietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi tarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan käynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky; ja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla miehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä, ja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain pikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava ja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut. Se oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella silmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä työhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki muassaan.