Wilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta avioliitosta ollenkaan ihastuttavan.
— Pyydän anteeksi — muistutti hän kaihtivaisesti — etunenässä haluan neiti Melaniata vaimokseni.
— Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi? kysyi kiivastunut appi pilkoillaan. — Muuten enpä ymmärräkään kuinka rohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan armolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia paperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä platoonista liekkiä ei enään kestäkään.
— Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? — sanoi Wilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja sitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme yhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on nuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa, toinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen todella onnelliseksi saattaa.
— Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle tyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.
— Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi loukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi mikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa. — Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja sydämensä —
— Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret noin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä mieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen — katsantonsa ja äänensä lauhkenivat — minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te olette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi. Värsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa, että teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.
Hän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja
Wilpponen punastui.
— Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin hätäisesti kysäisten.
— Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, — niin niin, tuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. — Kuulkaapa, Wilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin että hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin tekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan järkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina tuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä vähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.