Eugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen sama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli vaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.
Entisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka vaan onnellisuus voi antaa.
— Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, — sanoi hän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia voitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin otsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä muuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.
Artturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. — Ja etkö sillä tehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden kahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa vaikuttamaan — ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet uhkasivat hyökätä päälleni:
"Vaimoni ja lapseni!" — Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.
End of Project Gutenberg's Artturi Berkow, by Elisabeth Bürstenbinder