— Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi nuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.
Vanhus huokaili.
— Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä on sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen monesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita, herra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat pakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin kuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet meille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen. Semmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se onneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä — sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei kumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään päivänä.
Vanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin hiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte hiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut ulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt miehensä luokse.
— Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. — Enpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa kiintynyt.
— Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän Hartosen jälkeen, — samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman mieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen ihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koska minä tunsin sen, minä, joka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin sitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä Ollista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän toisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi kukistaa kaiken järjestyksen.
Nuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.
— Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän oli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin pelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.
Artturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi teki.
— Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole sitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta usko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen sovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni menestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut herraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei käynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt häntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet — siitä sekä hän että minä säästyi.