— Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan pää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne tulon. Hyvästi Artturi!
Hän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä kerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi juuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja nosti hattua patroonille.
— Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti.
Tahdotteko puhutella minua?
Purnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.
— Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin asialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja silloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että olette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo syntyi siellä kotona.
— Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina, että ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle perheelleen.
— Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen huolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. — Se oli viisaasti ajateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin luokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla on iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko avarassa maailmassa.
Vanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät vesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.
— Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti päätänsä.
— En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka hän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä luonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata — niin en sittekään ikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun vanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen kanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.