— Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo kuulleet tarpeeksi Ollista.
— Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle. Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei laisinkaan, Hartonen!
Vanhus huokasi syvästi.
— Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle. Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut; minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.
— Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.
— Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi, sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani — mutta nuo muut, katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä, ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että —
Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen vasta pidättämään kielensä.
— Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.
— Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa; minä kokonaan unhotin —
— Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?