Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat, sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina herrasväkensä puoleen.
— Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.
— Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua ulos ja palata kotiin.
— Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot kentiesi jalkasin palata kotiin?
— Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne toisia tuoda?
Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen huulilleen.
— Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle vilustuksen.
Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.
— Minä rukoilen sinua Artturi —
— Minä rukoilen sinua, ettet saattaisi meitä ihmisten naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin minun. Tahdotko olla niin hyvä?