Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi, sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.
— Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin mahdollista hevosten kanssa jälkeen.
Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.
Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.
— Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä, sanoi hän kierrellen.
— Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.
Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään, likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.
— Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. — Meidän täytyy mennä metsän kautta.
— Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!
— Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan. Se meidän on etsittävä.
Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman vihannan keskellä.