— Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri puoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa; se oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä. Teidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle paikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat uppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.
Tirehtööri nyhjäytti hartioitaan.
— Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään ja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet kuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli näytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.
Nuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa asettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut niiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni komeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa rinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja voimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan näytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi sanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien mukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin pulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset. Vaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään hänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden miehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin usein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi sisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa silmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset ihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko ulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä ryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti huomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.
Eräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin pukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt erään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.
— Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko olette valmiit?
Olli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat tervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari! jonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön puoleen.
Tätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen kauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin, teki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan, hän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän, vahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset kasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat kukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät, mutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle vuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin seisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen havaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.
— Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan? kysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun asioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa käyttää.
— Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin olisin minä se, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli lujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta otetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.