— Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun tapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun tahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä? Tuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko kukkaköynnös tipahtaa kentälle.
Olli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti huolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei yrittänytkään sille avuksi lähtemään.
— Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.
— Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan ei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy seisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen kuntoonsakin.
— Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi purnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista tuonne ylös!
Kaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä luvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan liikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan; nuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi ainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin komentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään liikuttanut.
— Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi purnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi ylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten on juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on tähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja mestarinsa Olli käskee.
— Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan toinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan meille kylliksi entisestä.
Purnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut noita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti, käännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:
— Olli, minä rukoilen sinua!