Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille. Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin ilmoittaa puolisollensa.
Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen älyttömyyteensä.
— Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta! sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi astumaan edelleen. — Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole mäen rinteelle lähtemistä.
— Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena, laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan, siksi kun raivo lakkaisi.
He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen, joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta, vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.
— Etkö — etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä löytyi.
— Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.
— No ota toki vaippa ympärillesi! — Tällä kertaa Eugenian ääni kuului heleänä kuin rukous. — Aivanhan kastut likomäräksi.
— En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.
Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus, millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta, mutta Artturi kesti sen kuitenkin — hän, joka puolta tuntia sitä ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas, joksi Eugenia oli häntä luullut?