Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä. Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen, että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden, niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella. Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen syvyydestään. — Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin, valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.
Siellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla peitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla, jotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin liehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina väikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla vuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain kukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta väikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin tahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä, milloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky, vinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin ylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat puunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi jängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen ainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin olivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä suhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja hymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se tuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään henki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä pauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus kaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on valahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti luovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta orastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat ojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa, kuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin loi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se tervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!
Tämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja vuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen. Ne kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa tarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana tahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät. Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät tarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat tuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä, mikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin kaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut maailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan. Eugenia teki siitä ensiksi lopun.
— Artturi!
Hän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.
— Mitä haluat?
— Täällä ylhäällä on niin kylmä — etkö nyt tahtoisi lainata minulle vaippaasi?
Niinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen kasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian puoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt jääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran halveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä äänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan, että on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja ojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen laskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle paikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys. Artturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia ollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis ynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger ja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen pidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen usvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös, vakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet niiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne tummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja sillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet — —
— Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä suhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin kiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen ympärilleen.
— Sumu yhä sakenee, — sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä kovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?