— Olli!

— Mitä tahdot?

— Kuulitko?

— Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.

* * * * *

Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa, lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi, auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.

Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen oksain viuhina ja suihkina; — mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva takaisin balkongilta. — Isäni!

Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen, ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana, kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.

— Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja riemastuksesta vielä hehkuen. — En osannut aavistaakaan tätä odottamatonta tuloa.

Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen viereensä sohvalle.